Harvoin tulee luettua sellaista, mikä kouraisee syvältä.

Harvoin tulee luettua sellaista, mikä kouraisee syvältä. Niin syvältä, että täytyy pitää lukemisessa taukoja ihan vain siksi.

Sellainen on Katriina Huttusen kolme vuotta sitten ilmestynyt esseekokoelma "Jälkikuolema. Epämukavia ajatuksia holokaustikirjallisuudesta", jonka löysin Hesarissa loppiaisena julkaistusta, Auschwitz-kirjallisuuden suosiota käsittelevästä artikkelista.

Huttunen siis käy esseissään läpi holokaustiin liittyvää kirjallisuutta. Kirjan esittelytekstin mukaan "Jälkikuolema tarkastelee syyllisen moraalia, kansanmurhan muistamista ja tietoista unohtamista, vaikenemisen mekanismeja, välttämätöntä häpeää, vastuukysymyksiä ja suremisen tärkeyttä."

Itse sanoisin, että se katsoo harvinaisen tarkasti suoraan kuolemaa, häpeää ja surua kohti, eikä käännä katsetta pois, vaan katsoo uudestaan, vielä tarkemmin. Se ei mässäile aiheellaan vaan muistuttaa siitä, mitä on tapahtunut, miten sitä on käsitelty vuosien mittaan ja mitä siitä on jäänyt meidän kaikkien kannettavaksi.

Tässä ollaan oikeastaan sen ytimessä, mikä on pielessä, kun sanotaan "ei koskaan enää" (olen saarnannut tästä aiheesta täällä aiemminkin). Hirmutekojen jälkeen sanotaan niin, ja sitten jatketaan elämää eikä mietitä, mitä se "ei koskaan enää" oikeastaan vaatii. Se on vain toive, ei teko. Jos ajateltaisiin niin päin, että se todennäköisesti tapahtuu uudelleen – niin kuin parhaillaankin tapahtuu – olisi ehkä helpompi muistaa, että sen estäminen vaatii aktiivisia tekoja. Valintoja, päätöksiä, arvojen puolesta elämistä. Ensimmäinen tehtävä on olla kääntämättä katsetta pois.

(Hesarista löytyy mainitsemani artikkelin lisäksi myös Herman Raivion arvio Huttusen kirjasta.)