Että mitäkö mietin?
-
Että mitäkö mietin? No äskettäistä lukukokemusta. Ihan liian vähän tulee kaunokirjallisuutta luettua nykyään, mutta puoliso hommasi talouteen Markus Nummen kehutun "Käräjät". Ja joo, tuota.
Kirjassa oli, sanoisinko, paljon hyvää. Joissakin kohdissa oikein pysähdyin ihastelemaan hienoa huomiota tai erityisen kauniisti sanoitettua kohtaa. Ja olihan Viljan ja Hugon eteerinen nuoruudenrakkaus ihanasti kuvattu. Kertojien vuorottelukin oli toteutettu sen verran sujuvasti, ettei se tuntunut konstailulta ja kikkailulta, jollaiselle olen yliherkkä.
Mutta. Aivan toivottoman venytetty ja ylipitkä, paikoin uuvuttavaa itsestäänselvillä juonenkäänteillä mehustelua, paljon porua, vähän villoja. Liikuttavaan loppuun olisi oikein hyvin voinut oikaista ilman kymmenien sivujen jaaritusta melkoisen ohuiksi ja yhdentekeviksi jäävien sivuhenkilöiden, simojen, sirkkojen ja jalmarien kohtaloista sen jälkeen, kun varsinainen juonenhuipennus on koettu.
Ja kun tälle olen erityisherkkä: dialogi oli paperinmakuista ja epäuskottavaa, murteen käyttö niin pielessä ("parhahia", ei hitto!), että jossain vaiheessa tosissani mietin, onko tämä tahallisen kökkö kieli tarkoitettu jonkinlaiseksi ironiseksi vieraannuttamisefektiksi. Mitään lisäarvoa se ei ainakaan tuonut.
Ja kun nyt kieliasioista pääsin nipottamaan, niin päähenkilö Viljan nimi oli ennen 1980-lukua äärimmäisen harvinainen. Kas kun ei kirjoittaja tehnyt Hugosta Jani-Petteriä.
Opetus: taas kerran huomaan olevani väärä ihminen näistä kaunokirjallisuus-, taide- ja estetiikka-asioista kirjoittamaan. Palaan taas vähäksi aikaa tiede- ja tietokirjallisuuden pariin.
-
R ActivityRelay shared this topic
-
Että mitäkö mietin? No äskettäistä lukukokemusta. Ihan liian vähän tulee kaunokirjallisuutta luettua nykyään, mutta puoliso hommasi talouteen Markus Nummen kehutun "Käräjät". Ja joo, tuota.
Kirjassa oli, sanoisinko, paljon hyvää. Joissakin kohdissa oikein pysähdyin ihastelemaan hienoa huomiota tai erityisen kauniisti sanoitettua kohtaa. Ja olihan Viljan ja Hugon eteerinen nuoruudenrakkaus ihanasti kuvattu. Kertojien vuorottelukin oli toteutettu sen verran sujuvasti, ettei se tuntunut konstailulta ja kikkailulta, jollaiselle olen yliherkkä.
Mutta. Aivan toivottoman venytetty ja ylipitkä, paikoin uuvuttavaa itsestäänselvillä juonenkäänteillä mehustelua, paljon porua, vähän villoja. Liikuttavaan loppuun olisi oikein hyvin voinut oikaista ilman kymmenien sivujen jaaritusta melkoisen ohuiksi ja yhdentekeviksi jäävien sivuhenkilöiden, simojen, sirkkojen ja jalmarien kohtaloista sen jälkeen, kun varsinainen juonenhuipennus on koettu.
Ja kun tälle olen erityisherkkä: dialogi oli paperinmakuista ja epäuskottavaa, murteen käyttö niin pielessä ("parhahia", ei hitto!), että jossain vaiheessa tosissani mietin, onko tämä tahallisen kökkö kieli tarkoitettu jonkinlaiseksi ironiseksi vieraannuttamisefektiksi. Mitään lisäarvoa se ei ainakaan tuonut.
Ja kun nyt kieliasioista pääsin nipottamaan, niin päähenkilö Viljan nimi oli ennen 1980-lukua äärimmäisen harvinainen. Kas kun ei kirjoittaja tehnyt Hugosta Jani-Petteriä.
Opetus: taas kerran huomaan olevani väärä ihminen näistä kaunokirjallisuus-, taide- ja estetiikka-asioista kirjoittamaan. Palaan taas vähäksi aikaa tiede- ja tietokirjallisuuden pariin.
@johanna_laakso Hyvä! Itse en pystynyt. Jäi lukeminen alkumetreille. Liekö keskittymiskykyni murentunut.
-
Että mitäkö mietin? No äskettäistä lukukokemusta. Ihan liian vähän tulee kaunokirjallisuutta luettua nykyään, mutta puoliso hommasi talouteen Markus Nummen kehutun "Käräjät". Ja joo, tuota.
Kirjassa oli, sanoisinko, paljon hyvää. Joissakin kohdissa oikein pysähdyin ihastelemaan hienoa huomiota tai erityisen kauniisti sanoitettua kohtaa. Ja olihan Viljan ja Hugon eteerinen nuoruudenrakkaus ihanasti kuvattu. Kertojien vuorottelukin oli toteutettu sen verran sujuvasti, ettei se tuntunut konstailulta ja kikkailulta, jollaiselle olen yliherkkä.
Mutta. Aivan toivottoman venytetty ja ylipitkä, paikoin uuvuttavaa itsestäänselvillä juonenkäänteillä mehustelua, paljon porua, vähän villoja. Liikuttavaan loppuun olisi oikein hyvin voinut oikaista ilman kymmenien sivujen jaaritusta melkoisen ohuiksi ja yhdentekeviksi jäävien sivuhenkilöiden, simojen, sirkkojen ja jalmarien kohtaloista sen jälkeen, kun varsinainen juonenhuipennus on koettu.
Ja kun tälle olen erityisherkkä: dialogi oli paperinmakuista ja epäuskottavaa, murteen käyttö niin pielessä ("parhahia", ei hitto!), että jossain vaiheessa tosissani mietin, onko tämä tahallisen kökkö kieli tarkoitettu jonkinlaiseksi ironiseksi vieraannuttamisefektiksi. Mitään lisäarvoa se ei ainakaan tuonut.
Ja kun nyt kieliasioista pääsin nipottamaan, niin päähenkilö Viljan nimi oli ennen 1980-lukua äärimmäisen harvinainen. Kas kun ei kirjoittaja tehnyt Hugosta Jani-Petteriä.
Opetus: taas kerran huomaan olevani väärä ihminen näistä kaunokirjallisuus-, taide- ja estetiikka-asioista kirjoittamaan. Palaan taas vähäksi aikaa tiede- ja tietokirjallisuuden pariin.
@johanna_laakso Olipa virkistävää lukea tästä erittäin ylistetystä romaanista myös toisenlainen näkemys. Itsellä vielä odottaa hyllyssä lukemistaan. Murteet on kyllä kaksiteräinen miekka. Tykkään kun ne toimii luontevasti osana tekstiä, kun ei toimi niin närästää pahasti.
-
Että mitäkö mietin? No äskettäistä lukukokemusta. Ihan liian vähän tulee kaunokirjallisuutta luettua nykyään, mutta puoliso hommasi talouteen Markus Nummen kehutun "Käräjät". Ja joo, tuota.
Kirjassa oli, sanoisinko, paljon hyvää. Joissakin kohdissa oikein pysähdyin ihastelemaan hienoa huomiota tai erityisen kauniisti sanoitettua kohtaa. Ja olihan Viljan ja Hugon eteerinen nuoruudenrakkaus ihanasti kuvattu. Kertojien vuorottelukin oli toteutettu sen verran sujuvasti, ettei se tuntunut konstailulta ja kikkailulta, jollaiselle olen yliherkkä.
Mutta. Aivan toivottoman venytetty ja ylipitkä, paikoin uuvuttavaa itsestäänselvillä juonenkäänteillä mehustelua, paljon porua, vähän villoja. Liikuttavaan loppuun olisi oikein hyvin voinut oikaista ilman kymmenien sivujen jaaritusta melkoisen ohuiksi ja yhdentekeviksi jäävien sivuhenkilöiden, simojen, sirkkojen ja jalmarien kohtaloista sen jälkeen, kun varsinainen juonenhuipennus on koettu.
Ja kun tälle olen erityisherkkä: dialogi oli paperinmakuista ja epäuskottavaa, murteen käyttö niin pielessä ("parhahia", ei hitto!), että jossain vaiheessa tosissani mietin, onko tämä tahallisen kökkö kieli tarkoitettu jonkinlaiseksi ironiseksi vieraannuttamisefektiksi. Mitään lisäarvoa se ei ainakaan tuonut.
Ja kun nyt kieliasioista pääsin nipottamaan, niin päähenkilö Viljan nimi oli ennen 1980-lukua äärimmäisen harvinainen. Kas kun ei kirjoittaja tehnyt Hugosta Jani-Petteriä.
Opetus: taas kerran huomaan olevani väärä ihminen näistä kaunokirjallisuus-, taide- ja estetiikka-asioista kirjoittamaan. Palaan taas vähäksi aikaa tiede- ja tietokirjallisuuden pariin.
@johanna_laakso no älä nyt vaan lopeta, kun selvästi löytyy hyvää kriittistä näkemystä!
-
@johanna_laakso Olipa virkistävää lukea tästä erittäin ylistetystä romaanista myös toisenlainen näkemys. Itsellä vielä odottaa hyllyssä lukemistaan. Murteet on kyllä kaksiteräinen miekka. Tykkään kun ne toimii luontevasti osana tekstiä, kun ei toimi niin närästää pahasti.
@lukija , joo, olen erityisnipo näissä kieli- ja murreasioissa. Kaiken huippu oli Katja Ketun ylistetty "Kätilö", joka oli vähällä lentää seinään monta kertaa. Kammottava feikkimurre (jos kerran osassa Lapin suomalaismurteita sanotaan "mie" ja "sie", niin Ketun mielestä siihen sopii myös "usot sie" tai "tolkun immeinen"), ja erityisesti kilahdin siitä, kun kolttatyttö oli pantu kutsumaan päähenkilöä "parmuskaksi", ilmeisesti siksi, että Kettu luulee sanan olevan jotenkin venäläisperäinen. Mutta tosiaankin – yksi Lapista kotoisin oleva kollega tykkäsi kirjasta ja sen elävästä kielestä, vaikka murre ei mennytkään oikein. Ja kun minusta "Kätilö" oli kammottava hajuvesi-lihapulla-majoneesiyritys ahtaa samojen kansien väliin kaikki 1900-luvun teemat, niin tuttu kirjallisuudentutkija valisti, että sehän on tyypillinen myöhäismoderni romaani.
