Taustana on hyvä tietää että olen asunut maalla (Urjalankylä), pikkukaupungeissa (Gislaved, Wunstorf, Lund) ja keskikokoisissa kaupungeissa (Hannover, Göteborg, Helsinki).

Taustana on hyvä tietää että olen asunut maalla (Urjalankylä), pikkukaupungeissa (Gislaved, Wunstorf, Lund) ja keskikokoisissa kaupungeissa (Hannover, Göteborg, Helsinki). Nykyään asun Oulussa, jossa on jotakin kaikista kategorioista. Käyn usein Tukholmassa, Pariisissa ja joskus Berliinissä, mutta Saksassa ja Ranskassa vietän eniten aikaa pienemmillä paikkakunnilla.

Asuin Helsingissä 12 vuotta. Mielestäni hektisyyden taso ei hirveästi eroa Oulusta. Ihmiset maleksivat, jäävät liukuportaiden päähän seisomaan ja kun alan vetää jonkun suojellun rakennuksen raskasta ulko-ovea auki, taakseni muodostuu siipeilijöiden jono, jolloin alan tahallani hidastella ja jumittaa. Olettavat tietenkin että pääsevät samalla ovenavauksella sisään, vaikka vapaita ovia on mielin määrin.

En ymmärrä miksi jälkimmäinen tuntuu erityisen helsinkiläiseltä ilmiöltä ja miksi se ärsyttää minua niin kovasti (ehkä siksi , että minulla on yleensä paljon raskaita laukkuja). Ehkä muualla on niin paljon liuku- ja automaattiovia, ettei ilmiötä pääse kehittymään.

Pohdin pitkään, mistä johtuu monen suomalaisen taito kiilata ohi ja sitten hidastaa ja jumittaa edessäni missä tahansa liikenteessä. Vastaus löytyi kun kävin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen Tallinnan laivalla. Kun portit avautuivat, rutinoituneet matkustajat toimivat juuri näin edetäkseen tehokkaasti ihmisjoukon läpi: eteen kiilaus, laahustaminen, eteen kiilaus, laahustaminen.

Tukholmalaisiin verrattuna helsinkiläiset ovat hitaita. Metron perässä juokseminen on klisee. Tukholmalaisilla on aina kiire jonnekin, en tiedä minne tai miksi, ei se niin suuri kaupunki ole. Mutta on mukavaa, kun ihmismassat liikkuvat ja tekevät tilaa. Siellä pääsee soljumaan mukana.

Kun kävin Lontoossa viime kesänä, tajusin että olo oli levollinen niin pitkään kun en käynyt turistialueilla, sillä turistit käyttäytyivät aivan kuin helsinkiläiset ja oululaiset omissa kaupungeissaan. Jumittivat, pällistelivät, tukkivat tiet. Yksi nainen jopa pöyristyi minulle, koska kulki itse minua päin katsomatta eteensä British Museumissa.

Suomessa näkee usein kuinka ihmiset kävelevät pitkiä matkoja pää itsepäisesti kääntyneenä aivan toiseen suuntaan tai tuijottaen maahan, minkä vuoksi he ajautuvat väärille kaistoille talvisin kun pyöräkaistan rajat ovat lumen peitossa. Täällä Oulussa on onneksi tilaa väistää, mutta joskus mietin että haluaisin tiputtaa nämä "kaupunkilaiset" Hampurin rautatieasemalle tai keskelle Kööpenhaminaa.

Ville Ranta jossain sarjakuvassaan huomautti samasta ilmiöstä. Suomalaiset osaavat olla toistensa tiellä omissa tilavissa kaupungeissaan... (Ranskalainen toverini ihailee Helsingin leveitä jalkakäytäviä. Entäs rappukäytävät! Sinne mahtuisi vaikka kuinka monta pariisilaista yksiötä!)

Ehkä meidän suomalaisten vihjeettömyys johtuu etuoikeudesta nauttia runsaasta tilasta ympärillämme. Meidän on harvoin pakko ottaa huomioon muita ihmisiä tavalla, jota ranskalainen kutsuu käsitteellä "civisme", kansalaishenki, mutta on lopulta aika kulttuurisidonnainen nippu selviytymistaitoja.