Olen viime viikkoina miettinyt paljon sitä, miten olennainen osa minuuttani mielikuvitus lopulta on.

Mielikuvituksessani voin olla myös juuri niin sentimentaalinen ja lällyisä romantikko kuin haluan. Ja usein haluan.

Tietynlaiset tunnepitoiset kohtaukset uppoavat minuun nolostuttavan tehokkaasti (paitsi en oikeastaan nolostu siitä itse, en vain jaa niitä kokemuksia ulospäin, koska maailma) ja mielikuvitukseni pyörii usein vastaavien parissa.

Hyväksyntä, yhteenkuuluvuus, solidaarisuus, toisten näkeminen ja tunnistaminen ovat väkeviä koukkuja.

Tämä näkyy myös tarinamieltymyksissäni. Pidän scifistä ja fantasiasta ja siitä, että minut viedään hyvin konkreettisesti toisiin maailmoihin.

Tarinoiden kuluttaminen on minulle aina immersiivinen kokemus ja saatan mieltyä maailmoihin ja henkilöihin juuri sen vuoksi, millaisiin tunnelmiin ja visioihin ne minut vievät.

Synkistely ja rankistelu harvemmin vetoavat samasta syystä.

Tietysti tällä kaikella on myös kääntöpuolensa. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut konkreettisista, käytännöllisistä asioista, mutta nyt alan ymmärtää, että iso syy tälle on se, miten ne kiskovat minut pois mielikuvituksestani. Saatan olla pelkästään tämän vuoksi ärtyisäkin.

Elämän varrella on tullut lukuisia harrastusyrityksiä ja muita kokeiluja, jotka ovat päättyneet väkevään pettymykseen, kun todellisuus onkin ollut jotain ihan muuta kuin kuvittelemani ilo ja yhteisöllisyys.

Mielikuvitus voi tietysti myös kulkea synkkiä ratoja ja elämääni mahtuu kyllä näitäkin ajanjaksoja. Ja toisinaan kuvitteelliset keskustelut ja tilanteet lähtevät parempinakin hetkinä omille teilleen ja ajautuvat hyvin intensiivisten tunteiden äärelle. Aina tunteiden intensiivisyys ei toki ole huono asia, mutta joskus mennään sellaisillekin saloille, jonne ei kannattaisi eksyä.

Pääsääntöisesti mielikuvitus on kuitenkin minulle ilon ja elinvoiman lähde.

Tällä kaikella lienee myös vahva yhteys siihen, miksi en koe työelämää tai ylipäätään kulutusyhteiskunnan oletuksia erityisen kiinnostaviksi tai mielekkäiksi.

Kapitalismi harvemmin ruokkii mielikuvitusta tai palkitsee sellaisia luonteenpiirteitä, hetkiä tai yhteyksiä, joita omat ajatukseni arvostavat.

Tyhjät hetket täyttyvät lähes aina mielikuvituksen tuotoksilla. Automatkat, suihkussa käynnit, kävelyt ja lumenluonti ovat erinomaisia aikoja harhautua jos jonkinlaisten maailmojen, henkilöiden tai tilanteiden pariin.

Saunaa lämmittäessänikin saatan käydä pääni sisällä keskustelua, jossa selitän saunan lämmittämisen saloja, saunomisen kulttuuria ja käytäntöjä ja laveammin suomalaisuutta satunnaiselle Critical Role -tyypille, joka on syystä X meillä käymässä.

@hiljaisuus Tulevaisuusperinnön miettiminen on ollut siitä yllättävää, että ilmeisesti kaikille ei ole kovin ominaista kuvitella _mitään_. Mun ei ole yhtään vaikea kuvitella hyviä tulevaisuuksia – kuvitelmiahan todellakin multa syntyy. Tää tuntuu yllättävän jotkut, jotka on nähneet, miten synkkä ja inhorealistinen oon nykytilanteen suhteen ja millaiset hepulit kehitän, jos joku erehtyy puhumaan toivosta, koska sitä en kyllä jaksa.

Ollut vaikea hahmottaa, että kaikki ei kai sitten kuvittele o_0

@kaarne @hiljaisuus mä olen aina todella huolestunut, jos törmään lapsiin, jotka ei ole oppineet kuvittelemaan. Tottakai on huomioitava erilaiset ajattelun tavat jne, mutta joskus olen tavannut lapsia, jotka vaikuttaa olevan lukossa. Mielikuvittelu vaatii kuitenkin heittäytymistä ja rohkeutta, ja jos kasvuympäristö lähettää viestiä siitä, että humpuukia moinen - tai jos kännykkä tarjoaa valmiiksi pureskeltua viihdettä niin, ettei oma kuvittelu koskaan pääse alkuun, ihminen menee lukkoon.

@magdalenahai @hiljaisuus Oikeasti hirmu surullinen ajatus, että on lapsia, jotka ei kuvittele. Afantasia on tietty ihan olemassa oleva ilmiö ja jotkut ei oikeasti tykkää fiktiivisistä maailmoista, mutta siitä ei varmaankaan kaikissa tapauksissa ole kyse.

Lasten kuuluu olla täynnä räjähtelevää villiä mielikuvitusta, jota ei kahlitse odotukset ja luutuneet konventiot! Lapsen mieli on kulttuurin evoluution etujoukot tietoisuuden käymättömillä korpimailla!

(thank you for coming to my TED talk)

@hiljaisuus KIITOS tästä – jotenkin huojentaa tietää, etten olekaan ainoa, joka voi käydä itekseen päiviä tai viikkoja jatkuvia keskusteluja fiktiivisten henkilöiden mutta myös oikeiden ihmisten kanssa. Joudun välillä olemaan tarkkana siitä, mitä on puhuttu oikeasti ja mitä tapahtunut näissä ihan omissa dialogeissani jonkun tutun kanssa. Lähinnä siis siksi, että muistan kertoa muille asiat, joista on jo keskusteltu (???) mielikuvituksessa ja pitäis kysyä heidän mielipidettään myös oikeasti.