@titia @jussi_og
Mulle LinkedIn tuottaa hämmentävää erillisyyden tunnetta. Omat suorat kontaktini eivät koskaan postaa sinne mitään, joten syötteeni täyttyy minulle täysin tuntemattomien ihmisten kuumista bisnesotteista, joita kontaktini ovat tykkäilleet tai jakaneet tai kommentoineet. Linkkariin meneminen on vähän kuin menisi juhliin, joista ei tunne ketään, eivätkä muutkaan juhlijat tunne toisiaan eivätkä puhu toisilleen.

@miiakosonen @anulahtinen @magdalenahai @teemuki
Nuorisolaiset eivät enää opettele kaunokirjoitusta koulussa, joten varmaan ne eivät osaa myöskään lukea sitä

@carto @anulahtinen
"eivätkä ilmanvaihtokoneet ole olleet aiemmin toiminnassa"

Eikös tämä ole ollut muuallakin sisäilmaongelmien syynä

@jussi_og @jonne
Kaupallisen internetin ovelle pitäisi laittaa kyltti "Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää"

@anulahtinen @magdalenahai @teemuki
Hesarissa oli viimeksi pari päivää sitten artikkeli "Näin varmistat, että tekoäly tekee sinusta paremman työntekijän". Siinä yhdistyy kriittisen näkökulman puute ja kansalaisten ohjeistaminen.

@magdalenahai @teemuki
Sitä voi sitten miettiä, mitä toimittajien luku- ja kirjoitustaidolle tekee se, että jutut kirjoitetaan nykyään kielimalliavusteisesti.

Mitä tulee valtaapitävien haastamiseen ja yleiseen vallan analyysiin, media on kyllä jännästi omaksunut toimintatavan, jossa poliitikkojen puheita toistetaan sellaisenaan ja lukijoille kerrotaan koko ajan, mitä he tekevät väärin ja millä tavoin he voisivat olla parempia uusliberaaleja subjekteja.

@teemuki @VPSuuronen @tml @Anniina @SamiMaatta @Tuumaru
Redissä on sellainen luola, jossa hypätään ilman laskuvarjoa (vapaalentotunneliksi kutsuvat)

@SamiMaatta @VPSuuronen @Anniina @Tuumaru
Viisi vuotta sitten Helsingissä haaveiltiin, että uimastadion voisi olla auki koko vuoden. Sitten pääsisi sekä uimaan ulkona että hiihtämään kelillä, joka ei suosi kumpaakaan!

https://yle.fi/a/3-12168372

@annakansalais @Tuumaru
Ja jos ladulla on vääränlaisia ihmisiä (lapsia tai muita hitaita hiihtäjiä) niin sekin on kaupungin vika

@miiakosonen @kaarne @magdalenahai
Täälllä vielä yksi raivoissaan oleva! Mä olen raivonnut kyllä näkyvästikin enkä ole antanut anteeksi niille, jotka aikoinaan Trumpin ja Putinin Helsingin-tapaamisen aikaan kertoivat mulle että olen raivossani väärässä ja se tapaaminen on hyvä, koska Suomi saa sillä näkyvyyttä maailmalla. Mahtavatko vielä olla samaa mieltä?

Harvoin tulee luettua sellaista, mikä kouraisee syvältä. Niin syvältä, että täytyy pitää lukemisessa taukoja ihan vain siksi.

Sellainen on Katriina Huttusen kolme vuotta sitten ilmestynyt esseekokoelma "Jälkikuolema. Epämukavia ajatuksia holokaustikirjallisuudesta", jonka löysin Hesarissa loppiaisena julkaistusta, Auschwitz-kirjallisuuden suosiota käsittelevästä artikkelista.

Huttunen siis käy esseissään läpi holokaustiin liittyvää kirjallisuutta. Kirjan esittelytekstin mukaan "Jälkikuolema tarkastelee syyllisen moraalia, kansanmurhan muistamista ja tietoista unohtamista, vaikenemisen mekanismeja, välttämätöntä häpeää, vastuukysymyksiä ja suremisen tärkeyttä."

Itse sanoisin, että se katsoo harvinaisen tarkasti suoraan kuolemaa, häpeää ja surua kohti, eikä käännä katsetta pois, vaan katsoo uudestaan, vielä tarkemmin. Se ei mässäile aiheellaan vaan muistuttaa siitä, mitä on tapahtunut, miten sitä on käsitelty vuosien mittaan ja mitä siitä on jäänyt meidän kaikkien kannettavaksi.

Tässä ollaan oikeastaan sen ytimessä, mikä on pielessä, kun sanotaan "ei koskaan enää" (olen saarnannut tästä aiheesta täällä aiemminkin). Hirmutekojen jälkeen sanotaan niin, ja sitten jatketaan elämää eikä mietitä, mitä se "ei koskaan enää" oikeastaan vaatii. Se on vain toive, ei teko. Jos ajateltaisiin niin päin, että se todennäköisesti tapahtuu uudelleen – niin kuin parhaillaankin tapahtuu – olisi ehkä helpompi muistaa, että sen estäminen vaatii aktiivisia tekoja. Valintoja, päätöksiä, arvojen puolesta elämistä. Ensimmäinen tehtävä on olla kääntämättä katsetta pois.

(Hesarista löytyy mainitsemani artikkelin lisäksi myös Herman Raivion arvio Huttusen kirjasta.)